Huokaus on Jumalan nimi

Vastasyntyneen ensimmäinen hengenveto on maailman kaunein ääni. Henkäys sisään avaa keuhkot, ja elämä pääsee tulvimaan vastustamattomalla voimalla täyttäen jokaisen solun. Ensimmäinen uloshengitys laskee vastasyntyneen aikaan ja paikkaan historiassa. Ihme kääritään lakanaan samoissa saleissa yhä uudelleen ja uudelleen, mutta se ei lakkaa liikuttamasta ihmeen todistajia.

 Ensimmäinen henkäys. Pienessä hetkessä on ikuisuus, elämän kaikki värit ja äänet. Yksi huokaus – siinä on kaikki, mihin ihmisen koskaan täytyy kurkottaa.

Sama huokaus toistuu myöhemmin syvempänä ja raskaampana, kun tartun kankaan reunasta ja vedän peittoa kasvoille yrittäessäni piiloutua sälekaihtimien raosta huoneeseen tunkeutuvalta valolta, joka raidoittaa lattialla lojuvat vaatekasat. Olen väsynyt ja rajojeni reunalla. Hengitän sisään, puhallan ulos. Huokaus väreilee, ja tiedän, että se enteilee itkua. Ilmavirta liikuttaa katonrajaan kerääntyneitä kysymysmerkkejä uusiin muodostelmiin. En löydä sanoja, mutta osaan huokaista. Toivo alkaa täyttää soluja, aivan kuin minut kuultaisiin.

Huokaus on kaikki, mihin ihmisen koskaan täytyy kurkottaa. Ajatus selkeytyy, kun myöhemmin luen Richard Rohrin Divine Dance -teoksesta, että heprealaisessa Raamatussa, tai oikeastaan kaikkialla, missä ihminen on koskaan silmänsä avannut tai sul- kenut, Jumalan nimi on huokaus. Tarkoitan nimeä Yahweh, Jahve, joka on läpi historian ollut juutalai- sille Jumalan nimistä tärkein ja pyhin. Nimi on ollut niin pyhä, että sitä ei ole saanut edes sanoa ääneen, vaikka vasta nimen lausuminen paljastaa sen kauneu- den: nimi jäljittelee hengityksen ääntä. Tavu ”Yah” kuulostaa kuin hengittäisi suun kautta ilmaa sisään, ja ”weh” tyhjentää ilman lempeästi keuhkoista.

Yahweh. Huokaus on kaikki, mihin ihmisen koskaan täytyy kurkottaa.

Halki vuosituhansien sama huokaus on kohottanut korkeuksiin syvimmät ilot ja itkut. Se on merkinnyt kauneutta, joka salpaa hengityksen, kun avaa parvekkeen oven kymmenennessä kerroksessa, ja kaikki turkoosin sävyt esittäytyvät taivasta vasten. Sama huokaus kaikuu tummana sodan runtelemissa raunioissa, kun kivien alta löytyy eloton lapsen käsi. Sama huokaus rakkaudessa, sama huokaus kaipauksessa. Sama huokaus hengästyttävässä kiitollisuudessa, joka nostattaa kuumia kyyneleitä. Kun sanoja ei löydy, on vielä Yahweh.

Maailmassa, jossa Jumalaa on yritetty omistaa, ja maailmassa, jossa Jumalan hyvyyttä on yritetty rajata aina vain pienemmille joukoille, Jumala valitsee itselleen nimen, jonka jokainen ihminen lausuu refleksinomaisesti syntymähetkellään. Siellä, missä ihmiset ovat yrittäneet kahlita Jumalan rakkautta ja missä Jumalan nimeä on kielletty lausumasta ensin turhaan ja sitten ollenkaan, Jumala ottaa itselleen nimen, joka purkautuu ihmisen huulilta lakkaamattomana rukouksena. Koko luomakunta huokaa. Huokaus on kaikki, mihin ihmisen koskaan täytyy kurkottaa.

 Ensimmäisenä ja viimeisenä ihmisen huulilla on Jumalan nimi. Kun elämänvaiheet on hyvästelty yksi kerrallaan, kun taisteluista osa on voitettu ja osa hävitty, eikä ihminen enää jaksa kurkottaa kohti vesilasia tai ystävän kättä, on vielä jäljellä huokaus. Viimeisellä hetkellä ihminen henkäisee saman huokauksen, joka kaikui kalliohaudassa pääsiäisaamuna, kun ensimmäiset auringonsäteet halkoivat ilmaan elämän ja kuoleman välisen rajan.

Sen huokauksen Jumala kuulee, sillä huokaus on Jumalan nimi.